Länsipohjan kieltenopettajat ry:n vuosi 2009 alkoi kansainvälisesti, sillä saimme tammikuussa kokea kieltenopettaja Tarja Ylipiessan esitelmän myötä valotuksia työskentelystä englanninkielen opettajana Japanissa, jossa hän toimi kokonaisen lukuvuoden.
Koska kysymyksessä oli Länsipohjan kieltenopettajat ry:n hallituksen kokous, päätimme jo esitelmää kuunnellessa, että se on jaettava eteenpäin. Tarja antoi oheisen esitelmänsä välitettäväksi.
TARJA YLIPIESSAN ESITELMÄ SOBETSUN VUODESTA
Olin Kemijärven ystävyyskaupungin AET (Assistant English teacher) Sobetsun kaupungissa Japanissa lukuvuoden 2006-2007. Kaupunki sijaitsee Pohjois-Japanissa Hokkaidon saarella. Kaupunki on vuorten ympäröimä ja saarella on 42 aktiivista tulivuorta. Maisemat ovat hyvin kauniita kuten voitte havaita maisemista. Maantieteellisesti alue sijaitsee Pohjois-Italian korkeudella, ja Hokkaidon saaren oikealta puolelta menevä lämminvesivirtaus aiheuttaa sen että keskilämpötilat ovat korkeita. Pöydällä on myös kirjoja joita voitte katsella myöhemmin.
Työnantajani oli School Education Division Office of Sobetsu Board of Education.
Esimieheni olivat Kazuo Tabuchi, Haruo Sugimura ja Yuichi Ebina.
Yuichi Ebina oli koordinaattorini.
Työtehtävänäni oli opettaa englantia kaupungin kaikissa kouluissa.
Ala-asteilla tapanani oli ensin tavata kulloisenkin luokan opettaja ja käydä läpi tuntisuunnitelma. Ne olivat mielenkiintoisia tapaamisia, sillä kaiken piti sujua lasketussa aikataulussa oppitunnin sisällä samaan tapaan kuin harjoittelukoulussa opettajanvalmistuslaitoksella..
Luokanopettajat olivat myös luovia ihmisiä, joten heidän kanssaan oli aina ilo työskennellä. Tehokkuudesta tinkimättä minulla oli aika vapaat kädet toteuttaa sovitut tuntisuunnitelmat.
Ala-asteella oppilaat hoitivat sekä siivouksen että ruoan jakamisen. Lounaan jälkeen harjattiin myös hampaat. Ulkona oltiiin noin 15 minuuttia ennen iltapäivää.
Rehtorit pitivät minusta kovasti ja istuin aina yhden tunnin oppituntien jälkeen rupattelemassa rehtorien kanssa japaniksi. Samoin minusta pitivät oppilaat.
Yläasteilla tehtiin suunnitelmat ennen oppituntia välitunneilla. Siellä minulla oli tarkkaan rajatut tehtävät oppitunneilla ja pääpaino englannin ääntämisen opettamisessa. Joskus sain myös näytellä ja silloin oli hauskempaa. Molemmat yläasteen opettajat olivat erinomaisia opettajia ja tehokkaita. Ainoa heikko puoli oli liian vähäinen englannin kielen käyttö tunneilla ja oma puhumisharjoittelu. He nimittäin joutuivat osallistumaan myös koulun kerhojen toimintaan ja tulemaan koulun myös lauantaisin esim. pelaamaan tennistä tms. Aina oli joku juhla tai joku muu aktiviteetti joka vaati opettajien työaikaa joten päivät olivat heille tavattoman pitkiä, sillä tämä vanha japanilainen tehokkuusajattelu vaati heiltä aina ylimääräisiä ponnistuksia.
Jokaisessa koulussa rehtori avasi aina päivän nousemalla seisomaan ja toivottamalla kaikki tervetulleiksi työpaikalle. Sen jälkeen käytiin läpi päivän tärkeät asiat: poissaolot, sairastumiset, muutokset, kokoukset, jne. Jokaisella opettajalla oli edessään aina oma läppäri, joka oli jo avattu ennen päivän virallista alkamista. Sen jälkeen opettajat valmistautuivat oppitunneilleen ja päivä oli alkanut. Välitunteja ei ollut yläasteella. Ruokatunti oli koulun tiloissa ja siellä syötiin tietysti syömäpuikoilla riisiä ja kalaa tms. Oppilaat saivat tehtäväksi tarjoilla ja korjata pois astiat. He pitivät aina myös pienen ruokapuheen jne. ennen yhteissen ruokailun aloittamista. Puikoilla syömisen opin ihailtavan hyvin ja sain siitä kehuja.
Lukiossa oli samanlaista, mutta siellä minulla oli vähemmän tunteja joten en syönyt koululla. Kuten kaikkialla lukiossakin kaikilla oli sisäkengät esim. sisälenkkarit.
Englannin kielen osaaminen oli lukiossa kuitenkin tasollisesti heikkoa.
Japanilaiset ala-astelaiset aloittavat englannin kielen ensimmäiseltä luokalta, mutta tunteja on vain 45 minuuttia ja kerran kuussa. Englannin kieli on ala-asteella myös vapaaehtoinen. He kuluttavat suuren osan ajasta opettelemalla oman hiragana ja katakana kirjoitusjärjestelmän, minkä jälkeen he siirtyvät opettelemaan kanjimerkkejä. Yläasteen ensimmäisellä luokalla opetellaan aktiivisesti roomalaisia aakkosia yhtä aikaa kun opitaan kirjoittamaan ja lukemaan englantia. Sen vuoksi oppiminen vie paljon aikaa. Oppitunteja on 3 tuntia viikossa. Ne ovat kaikki hyvin tehokkaita japanilaiseen tapaan, mutta skandinaaviselle tasolle he eivät pysty yltämään. Lisäksi he tuntevat japanin ulkopuolista maailmaa ja kulttuuria varsin heikosti. Esim. lukion rehtori , joka oli englannin kielen opettaja ei tiennyt eikä tuntenut käsitettä englantilainen pubi. Minulta vain kysyttiin syötiinkö siellä sushia?
Monet japanilaiset opettajat olivat kateellisia skandinaavien pitkistä lomista. Heillä loma on 20 päivää vuodessa eikä yhtään enempää. Kesäkuumallakin tullaan töihin suunnittelemaan vaikka oppilaat ovat lomalla heinäkuun puolivälistä. Toisaalta he eivät voineet ymmärtää miten opettaja täällä Skandinavian maissa saavat kaiken vapaa-aikansa kulumaan. Tämä ihmettely oli tosin yleistä kaikissa ammattikunnissa. Koska oli jopa sopimatonta pitää kesälomansa kerralla, monet tulivat takaisin töihin ennen aikojaan.
Uusi lukuvuosi alkoi Japanissa 1.4 joten kaikki saivat 2 tahi 4 vuoden välein siirron uusiin tehtäviin ja uusiin kouluihin. Tehokkaita kun olivat 31 pidettiin jäähyväispuheet ja kiiteltiin, ja seuraavana päivänä aloitettiin jo uudessa koulussa. Siirtymiseen ei ollut erikseen lomaa. Monet kaipasivat v ain omaa perhettään ja toivoivat voivansa viettää hieman enemmän aikaa perheensä kanssa. Ikävä omaa perhettä kohtaan oli yleinen puheenaihe.
Ainoastaan pienten lasten äidit ja isät tuntuivat nauttivat lomistaan täysin siemauksin. Oli myös niitä pariskuntia jotka eivät halunneet jatkaa vanhaa japanilaista perinnettä, jossa töitä tehdään noin aamu kahdeksasta/yhdeksästä ilta puoli seitsemään. Eräs tuttavarouvani sanoi miehensä tulevan kotiin heti kun kello lyö kuusi illalla. Mutta heillä oli myös hyvä avioliitto ja onnellinen perhe-elämä joten elämän laatu oli heille tärkeä.
Vapaa-ajastaan japanilaiset olivat hyvin mustasukkaisia. Kaikki vapaa-aika omistettiin perheelle ja harrastuksille. Tuntui todella siltä että ketään ei saanut häiritä viikonvaihteessa. Niinpä sain pärjätä viikonloput oman onneni nojassa. Matkustamista en ehtinyt paljon tehdä sillä käsite virkavapaa on heille tuntematon. Matkustin vain kaksi kertaa Tokioon ja Yokohamaan tapaamaan entistä japanilaista perhettäni. Avioerosta huolimatta olin heille edelleen perheenjäsen ja minua hemmoteltiin monella tavalla. 52-vuotissyntymäpäivänäi entinen mieheni vei minut Tokion kalleimpaan ranskalaiseen kahvilaan kahville ja syömään kalleinta suklaaleivosta! Kävin myös Tokion Suomen suurlähetystö äänestämässä.
Minulle järjestettiin 3 juhlaa vuoden aikana: tervetuliaisjuhla, syntymäpäiväjuhla ja läksiäisjuhla.
Ne olivat kaikki upeita seremonioita ja japanilaisine sushiruokineen. Lisäksi sain kutsun yläasteen opettajien pikkujouluun, mikä oli todella kohteliasta. Heillä oli laadittuna hieno ohjelma ja ruoka ja juomat maistuivat.
Vuoden kohokohta oli kuitenkin kutsu Asahikawan kaupungin Suomi-Japani -seuran 6.joulukuuta itsenäisyyspäiväjuhliin. Minulle lähetettiin junaliput, majoitettiin hienoon hotelliin ja tulkkinani oli todella sympaattinen japanilainen paikallinen englannin kielen opettaja. Oli luullut tapaavani juhlassa muita suomalaisia, mutta yllätyt yllätys! Olin ainoa suomalainen ja kunniavieras. Tapasin Asahikawan kaupungin vastanimitetyn pormestarin ja joukon hyvin tärkeissä viroissa olevia henkilöistä. Paikalla ollut japanilainen pariskunta lauloi suomeksi ”Siellä mun kanteleeni kerran kaunihisti soi” Silmäni kostuivat liikutuksesta, sillä mies oli opiskellut kanteleensoittoa Sibeliusakatemissa. Pariskuntaoli vieraillut myös Lapissa muutaman kerran. Tapasin Asahikawassa siis japanilaisen yhteiskunnan eliitin eli sen sivistyneistön.
Japanin kielen taitoni koheni kovasti vuoden aikana, sillä koordinaattorini oli sitä mieltä että hän näyttää kaiken minulle vain kerran ja sen jälkeen olen omillani. Näin todella myös tapahtui. Opin soittamaan puhelimella ja sopimaan kaikki kampaajalla, hammaslääkärissä, sairaalassa jne käynnit aivan itse. Kun esim. viimeisenä päivänä menin Sugimuran-sanin kanssa pankkiin nostamaan rahaa tililtäni, pankin hekilökunta nousi seisomaan kohteliaasti ja toivotti minulle hyvää kotimatkaa. Keskimmäinen esimieheni oli hyvin hämmästynyt, sillä hän ymmärsi vasta siinä tilanteessa, että olin itse asiassa joutunut tekemään esim. pankkiasioimisen lähes itse.
Samalla tavalla minua kohdeltiin myös sairaalassa. he tiesivät että opin japania kerta kerralta enemmän ja onnistuin antamaan heille oikeat numerosarjat sairasvakuutuskorteistani jne. Ainostaan minua hoitanut kirurgi puhui englantia, muut puhuivat vain japania joka paikassa. Englannilla ei tullut siellä toimeen!
Oman aktiivisuuteni ansioista sain tuttavia, ja parhaimmat ystäväni olivat japanilaisia, jotka eivät puhuneet lainkaan englantia. Lisäksi tapasin 2 amerikkalaista AET opettajaa naapurikaupungissa.
He olivat Missoulasta Montanasta ja opiskelivat samassa yliopistossa josta minäkin olin valmistunut joten meillä oli paljon yhteistä. Tutustuminen ei ollut kuitenkaan yksinkertainen asia. Yritin tuttaviltani kysyä miten saisin heihin yhteyden, mutta minulle vastattiin, että kaiken täytyy tapahtua virallisia teitä. Niinpä tein virallisen pyynnön koordinaattorilleni saada tavata heidät.
Hän välitti tiedon Dateen, naapurikaupunkiin koulutoimenjohtajille. Siellä ylin johto pohti asiaa 2 viikkoa amerikkalaisten kuullen näin: ”Mitähän tekemistä 50 vuotiaalla suomalaisella naisella kahden nuoren amerikkalaisen yliopisto-opiskelijan kanssa? Osaakohan se nainen edes englantia? jne, jne. Amerikkalaiset kuuntelivat keskusteluja kauhuissaan, mutta lopulta he saivat luvan minun tapaamiseen omassa koulutoimissaan koordinaattoreiden läsnä ollessa. Me istahdimme tatamimatolle vierashuoneessa toisille puolen pöytää. Koordinaatori istuivat toisessa päässä. me vaihdoimme salamannopeasti sähköpostiosoitteet keskenämme peläten ettemme saisi enää tavata.
Keskustelimme hyvin avoimesta lähes kaikesta ja amerikkalaiset pitivät huolen etteivät koordinaattorit ymmärtäneet sanaakaan siitä mitä me keskustelimme. He puhuivat japani riittävän hyvin ymmärtäksen kuinka paljon vastapuoli englantia taisi. Tapaamisemme oli siis lokakuussa emmekä olleet siihen mennessä tavanneet ketään muita ulkomaalaisia maahan tulomme jälkeen. Ymmärrätte siis miltä meistä todella tuntui!
Yhteiskunnassa jossa kaikki on tehokasta ja kontrolloitua voi olla helppo elää, Japanissa yksilö on aina suhteessa ryhmään eikä yksilöön. Meihin kohdistuva kontrolli oli meistä vapaudenriistoa.
Japanilainen kurinalaisuus leikkaa kaikki yhteiskunnan tasot. Kouluissa ei kurinpito-ongelmia esiintynyt lainkaan.
Olin mukana myös Daten katolisessa kirkossa. Luterilaista kirkkoa siellä ei ollut. Rouva Kikuchi oli miehensä kanssa käynyt Suomessa opettelemassa sauvakävelyä miehensä kanssa. Hän puhui myös englantia samoin kuin kaikki amerikkalaiset katoliset papit. Amerikkalaiset papit ensimmäistä lukuunomattamatta antoivat minulle ehtoollisoikeuden vaikken kuulunut kirkkoon. Seurakuntalaiset järjestivät minulle lopuksi picknic lounaan kirkon ulkopuolelle lähtiäisiksi.
Opetustyön lisäksi kirjoitin useaan lehteen, Muron Mimpo lehteen, Kemijärven paikallislehteen, ja koululehteen. Muron Mimpo –lehdessä minulla oli oma palsta kerran kuussa. Satunnaisesti kirjoitin myös muihin lehtiin, mutta koska en saanut kirjoittamisesta mitään palkkaa vaan tein vain sovitut kirjoitukset, jotka eivät mitenkään liittyneet työhöni koulun –ja kaupungin lehteä lukuunottamatta.
Sapporo oli minulle samanlainen kaupunki kuin Oulu. Väkiluku 2 miljoonaa. Kävin seuraamassa hiihdon olympikisoja ja shoppaamassa. Suuret tavaratalot ja se että ostoskadut olivat maan alla lämpimässä oli japanilaista tehokkuusajattelua parhaimmillaan. Ei tarvinnut palella kuten Oulussa.
Myös japanilaiset autot olivat hyvinvarustettuja pyörillä kulkevia olohuoneita. Mukavuudesta ei tingitty vapaa-aikana. Se oli japanilaisten hieno piirre.
Minulla oli siis hyvin mielenkiintoinen ja erikoinen vuosi. Taifuuneineen kaikkineen. Sain yllättäen soiton Suomen japanin suurlähetystöstä. Virkailija kertoi joutuneensa takaisin töihin meitä lähestyvän taifuunin vuoksi ja minut olisi evakuoitava hyvin pian tilateen sitä vaatiessa. Itse en tiennyt vaarasta mitään, ulkona vain tuuli ja satoi kovaa. Isäni soitti seuraavaksi ja oli huolissaan. Sitten sähköpostini tukkeutui ystävien ja tuttavien yhteydenotoista. Taifuuni meni kuitenkin ohi ja laimeni joten tavallista myrskyä enempää me emme huomanneet. Seurasimme vain televisiosta myrskyvaroituksia. Japanilaiset olivat hyvin tottuneita vaaniviin vaaroihin joten heitä ei helpost hetkauttanut joku pieni taifuuni tai maanjäristys. Olihan saarella aktiivisia tulkvuoria 42 , mutta taloni koki vain yhden lievän järistyksen sen vuoden aikana. Vesivarastot ja kuivamuona jäivät kaappiin odottamaan seuraavaa vuotta ja talon seuraavaa asukasta.
Vuosi Hokkaidon saarella oli ollut monella tavalla ja tapauksessa hyvin mielenkiintoinen ja tapahtumarikas. Olin tavannut monia miellyttäviä ja mielenkiintoisia ihmisiä joten kiitin lopuksi kaikkia lämpimästi pitämällä puheen japaniksi toivottaen heidät sydämellisestikaikki kerran Suomeen. Mutta kuinka onnellinen olin päästessäni takaisin Suomeen! En dustanut enää omaa maatani maailmalla, en ollut enää muista erottuva ulkomaalainen, sain puhua äidinkieltäni, osasin lukea kaiken lehdestä, ymmärsin kaiken puheen, sain nauttia Suomen ihanasta kesästä!.
